Tein novellimuotoisen kirjoituksen keliakiastani äsken, alunperin Hehkuva-projektia varten mutta tajusin ettei tämä mitenkään käy logoa etsivään projektiin! Tässä siis oma käsitykseni gluteenittomuudesta tämän hetken mukaan. Olin yläasteella saatuani tietää keliakiasta, nyt tästä on noin kaksi vuotta. Tarina on nopeasti kirjoitettu eikä siis todellakaan muokattu valmiiksi, joten kritiikki on tervetullutta. Toivottavasti joku jaksaa lukea, ja jos luet, kommentoi ihmeessä!

HOHTO

ENNEN KELIAKIAN TOTEAMISTA

Taivas on niin kirkas kuin se vain syyspäivänä voi olla, mutta minulle se on musta. Terveydenhoitaja kääntää päätään epäuskoisesti ja pyytää uutta pistosta sormeeni. Astuessani kohta huoneesta koulukäytävälle, jossa muut oppilaat viettävät päivää entiseen malliin, mukanani on kaksi uutta asiaa. Verikoelähete ja paha anemia, joka yltää mieleen asti.
Pistoksia, lääkärinsoittoja, rautatabletteja. Päivät kuluvat. Huoli siitä, miten anemia pääsi niin pahaksi, varjostaa sen minkä talven pimeydeltä pystyy. Eräs tuttu lääkäri on napannut muuten vain verikokeesta otettavaksi keliakian vasta-ainearvot. En tiennyt siitä. En tiennyt ketään keliaakikkoa. Minulla on koko gluteenittomuudesta tasan kaksi muistoa.
”Sukulainen, joka ei voi syödä mitään.”
”Eräissä hautajaisissa on muusta ruoasta erillään muutama kuiva keksi.”
Tietenkin verikoe näyttää juuri minun kohdallani selkeitä arvoja; varmasti keliakiaa. Pysyn huoneessani enkä etenkään etsi tietoa. Kaikki tulee niin yhtäkkisen kerralla, etten pysty käsittelemään sitä mitenkään. Kaksi päivää ennen jouluaattoa on kaverini synttärit, joita olen odottanut. Kun se päivä koittaa, muut ovat ensin koulun joulujuhlassa ja sitten synttäreitä viettämässä. Minä olen ensin tokkuraisena gastroskopiassa, sitten nukun viisi tuntia putkeen.
Olen kaverini luona, kun keliakia vihdoin on diagnosoitu varmaksi ja minulle kerrotaan siitä. Täysi gluteenittomuus alkaa heti. Kotimatkalla istun hiljaa bussin penkillä, puristan viimeistä Geisha-patukkaa kädessäni ja tuijotan tiukasti ulos.

KELIAKIAN TOTEAMISEN JÄLKEEN

Ensimmäinen gluteeniton leipä on mikrosulatuksen ansiosta keskeltä jäässä ja reunoilta kuuma. Sulaessaan se muuttuu vetiseksi enkä voi kuin nauraa. Seuraava kokeilu on kaura-porkkana-sämpylä, tajuan ettei gluteeniton tarkoita automaattisesti pahaa. Kolmas leipäpussi oli vielä sitäkin parempi.
Nyt, muutaman keliakiavuoden jälkeen, tajuan ettei mikään keliakiaan liittyvä luuloni pitänyt paikkaansa. Ajattelin, ettei gluteenittomana voi syödä mitään –kyllä voi! Kaikkea, jos ne vain on tehty gluteenittomiksi. Useimmat leivät ovat pehmeitä ja kakkupohjat kuohkeita. Koulussa muiden syödessä ohrapuuroa gluteenittomille on riisipuuroa. Sain tädiltäni leivänpaahtimen, joka ei ole koskaan muiden käytöstä varattuna, ja keliakialiittoon liityttyäni olen löytänyt kaiken tarvitsemani tiedon ja uskomattomat määrät hyväntahtoista vertaistukea. Keliakia liittyy ruokavaliooni, arkipäiväänkin, enkä enää huomaa sitä.
”Nyt on uudet hautajaiset edessä. Odotan taas näkeväni muutaman kuivan keksin –tällä kertaa ne olisivat minulle. Luuloni kumoutuvat täysin. Minua varten on leivottu kokonainen pieni kakku! Kyynelten seasta hymyilen.”

ei yhtään kommenttia... alkaa jo vähän kaduttaa näin keskeneräisen tarinan tänne laittaminen

tykkäsin, ja olisin voinut lukea pitemmänkin kirjoituksen.

ponipimu kirjoitti:
tykkäsin, ja olisin voinut lukea pitemmänkin kirjoituksen.

kiitooos ja minä kun jätin vaikka mitä pois kun aattelin ettei kukaan jaksa lukea! aina kirjoitukset on venyneet niin pitkiksi

Voi vitsi. Oli tosi ihana ja hyvä kirjoitus

Tosi hyvin kirjoitit, tuli itsellekkin mieleen menneet, kiitos

Hyvä kirjoitus oli. Ja vähän surullinen, mutta niin taitaa usein toi diagnoosi ollakin, ainakin aluksi.

Tuohon viimeiseen Geisha-patukkaan on helppo samaistua. Sain diagnoosin päivää ennen syntymäpäivääni ja koska olin ainakin ennen diagnoosia oireeton, niin lempiherkuista luopuminen tuntui vaikealta ja etenkin syntymäpäivänä. Itse syntymäpäivänä en syönyt mitään gluteenia sisältävää, eli yritin pistää kerrasta poikki, mutta muistan kuitenkin syöneeni "viimeisen" pitsan kavereiden kanssa vakiopizzeriassa ja "viimeiset" kolmiovoileivät luokkakokouksessa aamuyöstä, joka pidettiin pari viikkoa diagnoosin saamisesta.. Ennen diagnoosin varmistumista(verikokeiden tulokset oli jo tulleet, mutta tähystystä odottelin muutaman kuukauden) muistan syöneeni myös "viimeisen" puffet-jäätelön. Jännä miten tarkkoja muistikuvia onkin jäänyt noista luopumisista.

Onneksi pizzaa ja leipää on saanut senkin jälkeen, mutta puffet-jäätelöä on vieläkin ikävä.

Sait minut ainakin itkeä tihrustamaan
Hyvin kirjoitettu ja kuulostaa aivan siltä miltä se on varmasti tuntunutkin. Meidän perheen keliaakikko on 5- vuotias ja monesti mietin, että miten sitten isompana...
Ainakin on pienestä jo tottunut sairauteen niin sitä ei varmaan enää sinun iässäsi tarvitse edes murehtia.

Olettepas ihania kiitän!

Pakko lisätä, että tuolla kirjoitus tyylillä ja taidolla saisi aikaan mielenkiintoisen kirjasen

Hyvä kirjoitus. Muutkin saavat kirjoittaa omista keliakia-kokemuksista - niistä on varmasti piristystä juuri diagnosoiduille. Saavat lukea "asiantuntijoilta", ettei maailma todellakaan kaadu keliakiaan

Tässä kiinnostava keskusteluketju samasta aihepiiristä:

Miten keliakiasi todettiin?

Superisti kiitoksia !